"Ollaan lähempänä unelmaa."

Eli eilen hain passin poliisiasemalta, ja sain kirjotettua kirjeen loppuun ja muutenkin täytettyä paperit loppuun. Enää odottelen koulukuvia, et sais siitä sen tarrakuvan tohon yhteen paperiin, ja kahta lastenhoitosuosituskirjettä. Jeij! Sit on paperit mun osalta kunnossa, ja voin lähettää ne eteenpäin! =)

Intoilen tästä auparoinnista nyt niin paljon, ettei muuhun oo aikaa ;) Mutta miks en toisaalta sais intoilla? Tää on mun unelma, minkä mä aion toteuttaa, eikä kukaan voi sitä estää. Mä en halua havahtua joskus kymmenen vuoden päästä, et vitsi ku olis sillon tullu mentyä sinne ja sinne. Äitikin on puhunu, et sen piti nuorempana lähteä englantiin au pairiksi, mut sit se vaan jäi. Mä en halua havahtua tohon tunteeseen, et "sit se vaan jäi". Kaikki hehkuttaa opiskelua, kuinka heti opiskeleen lukion jälkeen lisää johonki lääkikseen tai oikikseen, mutta mikä kiire? Kun on vaan tää yks elämä. Ja monet ottaa nytki liikaa stressiä opiskelusta, et on valmiit uhraan koko muun elämänsä sen takia. Mä en vaan voi tajuta. Mä elän tässä hetkessä, mutta unelmoin jo ens kesää, mut ei sekään väärin oo. Suoritin syksyn ylioppilaskirjotukset hyvillä arvosanoilla, joihin oon ite erittäin tyytyväinen, ja se riittää. Välillä ärsyttää, kun iskä sanoo, et olis toi englanti kivemman näkönen, jos seki olis C, eikä B. MUTTA mitä se tietää ensinnäkään koko lukiosta? Se ei oo ite ikinä käyny lukiota, eikä tiedä kuinka onnellinen oon tosta B:stä, kun enkun keskiarvo on siinä 5 hujakoilla, mutta minkä aion yhellä kurssilla kyllä nostaa kutoseen. Ihan sama miltä se päättötodistus näyttää, kunha siel on arvosanat, mihin MÄ oon tyytyväinen. Minkä eteen MÄ oon tehny töitä kohta lukiossa kolme vuotta. Minkä MÄ oon omalla lukemisellani ansainnut.

Elämä täytyy elää täysillä, nauttien, ja toteuttaa unelmiaan! ♥ This is it!