Nyt mulla on mielessa koko ajan, etta ihan just oon kotona jee, mutta sitten toisaalta kauhea suru lahtea taalta. Loppupeleissa elama oli niin rentoa taalla, aina iltaisin ja viikonloppuisin pystyin tekemaan mita tahansa, oli auto aina kaytossa jne. Saatto vaan soittaa kaverille, etta mennaanko syomaan dinner jonnekin ja sit vaan mentiin. Tanne tullessa en kokenu mitaan isoa kulttuurishokkia, mutta se saattaa tulla nyt kotiin mentaessa. Vaikka ma tiedan, etta oon ollu taalla vuoden verran, etta se on samalla lyhyt, mutta myos pitka aika, en osaa ymmartaa, etta Suomessa se elama on kanssa jatkunu, ja kaikki on erilailla. Mun sisko on melkein 16 ja menee lukioon, kerkee aloittaan sen pari viikkoa ennen mun kotiintuloa, tuun oleen niin kujalla kaikista jutuista, mm. tan hetken top suomimusiikista... :D En ees osaa ajatella sita, etta ei kaytakaan englantia joka paiva, ei naa hostlapsia joka paiva, Suomesta ei loydy Cheesecake Factorya, Wendy'sia jne... Tai entas se, etta kun avaan telkkarin, ei sielta loydykaan niita miljoonia leffakanavia. Tai etta kirjastosta en saa lainattua uusia leffoja. Ja etta edes leffateattereihin ei tuu uudet leffat samaa tahtia kun taalla. Entas sit, kun haluais syoda Cheetoksia? Tai juustotikkuja? Tai juoda lemonadia?
Paa on nyt niin taynna kysymyksia, ettei mitaan rajaa. Mutta eikohan taa tasta selkiydy ja kaikki menee omalla painollaan :) Odotan enemman kuin mitaan Suomeen paluuta, mutta en tykkaa sanoa hyvasteja taalla.
Tahan valiin vahan kuvia viikolta ennen South Carolinaa, kun kaytiin kattoon uusin Potteri. R.I.P. vanhat aurinkolasit!
Loppuun haluan viela jakaa teidan kanssa Roosan viimeisimman blogikirjoituksen. Roosahan on aupairina Lontoossa, ja loysin sen blogin joskus sillon, kun se meni Englantiin. Ei oo aina helppoa aupaireilla, varsinkin monessa tollasessa tilanteessa, missa menee ilman jarjestoa, niin saannot nyt on mita on.
Jos oot tulossa/haluaisit joskus tulla au pairiks niin en suosittele tän kirjotuksen lukemista. :D
Mä en ite ottais au pairia. Välillä melkeen kauhistuttaa se, miten nää lapset on kasvatettu. Ei tarvi ite tehä yhtään mitään, au pair kuitenki tekee kaiken. Tänäänki pyysin nuorempaa poikaa (7v) tuomaan sen murokulhon ite tiskipöydälle, ei suostunu (matkaahan on se kolme metriä.) Lopulta ite hain sen sitte parin tunnin päästä vihasena ja tunsin itteni niin palvelijaks. Myöhemmin kysyin siltä, että kukas kantaa sun tiskit ensviikolla ku mä oon Suomessa. Se vastas, että seuraava au pair. Kysyin, että no entäs ku kasvat isommaks ja muutat pois kotoa niin se sano että mä palkkaan sut. Mä vaan katoin sitä hetken ja kysyin, että luuletko että mä tulisin. Mä haluaisin nähä miten nää lapset pärjää tulevaisuudessa, kun hommat pitääkin tehä ite.
Tässä työssä saa niellä ylpeyttään kokoajan. Sä asut sun työpaikalla, perheen vanhemmat eli sun työnantajat on suurimman osan ajasta paikalla. Vaikka sä oisit vapaalla, sä oot kuitenki töissä. Eniten ärsyttää se, että mä en huolehdi vaan lapsista, mä huolehdin myös aikuisista. Kantelen aamulla olohuoneesta niitten edellisen illan viinilaseja tiskiin, teen niille eväitä ja pesen niiden pyykkejä. Välillä perheen isän alusvaatteita viikatessa mietin, että mitä ihmettä mä täällä oikeesti teen. Mä teen kaiken mitä pyydetään, mä en voi vastata kieltävästi. Oli se pyyntö mikä tahansa. Muutamana esimerkkinä perheen äiti huutaa, että Roosa mä jätän tän vessapaperirullan tähän vessan ovelle ni käytkö laittamassa sen tonne telineeseen. Olisko se ollu niin iso homma avata se vessan ovi ja laittaa se rulla siihen telineeseen? Siihen ois menny sama aika kun mulle huutamiseen. Tai aamulla, kun oon siivonnu poikien huoneet, oon tulossa alas. Perheen äiti kysyy, että Roosa jos meet alas ni voitko viiä tän roskapussin mukanas. Mä vastaan tottakai ja otan roskapussin käteen ja kävelen alas. Se äiti kävelee askelman mun perässä tyhjin käsin. Eikö ois oikeesti ite voinu kantaa? Tai se, että alussa sovittiin että ruokaostokset ei oo mun homma. Miten käy, jos maito tai juusto onkin lopussa? Roosa, voitko huomenna päivällä käyä ostamassa kaupasta, mä jätän rahat tähän pöydälle. Huominen päivähän on mulla vapaata, entä jos olikin jotain suunnitelmia? Ei auta kun lähtee kauppaan. Alussa tätä ei ollu niin paljoo, nykyään joka viikko mun pitää käyä ostamassa millon perunoita, millon hedelmiä tai kinkkua,
Viimeviikolla kun oltiin tenniksen jälkeen puistossa, nuorempi poika heitti tyhjän mehupullon maahan mun eteen ja sano, että laita se roskiin. Mä mietin hetken jaksanko alkaa tappelee, että laita ite vai nostanko sen maasta ja laitan vieressä olevaan roskikseen. Helpoin tapa on vaan nostaa se ja laittaa sinne roskiin, tappelulla ei pääse mihinkään. Kun olin laittanu sen pullon roskiin, kuulin miten sen pojan yks kaveri kysy, että "is she your servant?". Poika ei vastannu mitenkää, mutta hymyili vaan omahyväsesti. Voi että mua ärsytti.
Niinku mä sanoin, ni tappeleminen on turhaa. Aina helpoin ja nopein tapa on vaan tehä ite, vaikka kuinka ärsyttäis. Muuten saan kuulla että oon au pair ja tää on mun työtä, tai että mä oon itsekäs enkä ikinä tee mitään ja mun pitäis lähtee takas Suomeen. Tää on tottakai perhekohtasta, eikä kaikilla oo samanlaista. Ja mä tiesin jo tänne tullessa, että mun perheen äiti on aika vaativa. En siltikään ihan tienny mihin pääni pistin. Viimeset pari viikkoa oon jaksanu sen avulla, että tiiän että perjantaina tää loppuu. Mä meen takas kotiin, eikä mun tarvi palvella näitä enää koskaan. Vaikka aina painotetaan, että sä et oo palvelija, niin kyllä mä silti oon.
Nuoremman pojan käytöksen mä toisaalta vielä ymmärrän, se on vielä niin nuori kuitenkin. Ei se tajuu. Mutta tän perheen tyttö, kohta 15v, kun sekään ei tee mitään. Mä petaan sen sängyn joka aamu, siivoon sen huoneen, tuon sen pyykit alas, pesen ne ja viikkaan ne takas sen kaappeihin. Se jättää kaiken just siihen missä se sillä hetkellä on, astiat olohuoneeseeen, pyyhkeet keskelle käytävän lattiaa, laukun se tyhjentää eteisen lattialle. Mä irrotin just yks päivä julisteet sen seinältä kun se ei enää tykänny niistä. Ja tunnin kiskoin niitä sinitarroja irti.
Oon tähän asti ollu aika hiljaa tästä työstä, mutta kun se tosiaan on suurin osa tästä mun elämästä täällä. Tää ei oo vaan shoppailua, kiertelyä ja kavereiden kanssa hengailua. Suurimman osan ajasta teen oikeesti työtä, joka on henkisesti tosi raskasta. Kuitenkin, kun mä tuun Suomeen ni viikonloput on se, mitä mä muistan tästä ajasta. Ne on se tärkein, minkä avulla on jaksanu ja minkä takia todellakin kannatti tulla. Se vaan välillä ottaa päähän, ku jotkut luulee, että mä välillä katon vähän lapsien perään ja lopun ajasta istun koneella ja shoppailen. Se on niin kaukana totuudesta kun vaan voi olla.
Kuitenkin, niinku oon aiemminkin sanonu niin en oo hetkeekään katunu että oon tullu. Tää on niin opettavaista ja mä oon kasvanu henkisesti ja kokenu niin paljon. Ennen kaikkea, oon oppinu arvostamaan sitä työtä, mitä äiti tekee kotona. Täällä mä oon se äiti. En kuitenkaan jättäis mitään pois mistään hinnasta. Elämä ei vaan aina oo ruusuilla tanssimista."
2 kommenttia:
Niin ja sit kun kuulet kaikkia juoruja kun tuut takas :D
No aijaa! Tuun varmaan järkyttyyn kaikesta, mitä Koskissa on meneillään, kun on ihan eri jutut kun vuos sitten.
Lähetä kommentti