Norja

Halusin laittaa tanne tan, minka loysin facebookista. Eli yhden saarelta selviytyneen tarina, tata lukiessa alkoi itkettaan.


Utøyan saarella olleen "Prableen Kaurin" blogikirjoitus Norjan massamurhasta.

Oti vapauden suomentaa tän että ihmiset saa lukee tän järkyttävän tarinan. Alkuperäinen kirjoitus: http://prableen.origo.no/-/bulletin/show/672218_helvete-paa-utoeya?ref=mst


Helvetti Utøyan saarella

Heräsin. En voi nukkua enempää. Istun olohuoneessa. Tunnen surua, vihaa, onnellisuutta. Jumala, en tiedä mitä kaikkea. On liikaa tunteita. On liikaa ajatuksia. Pelkään. Reagoin pienimpiinkin ääniin. Haluan kirjoittaa nyt siitä, mitä tapahtui Utøyan saarella. Mitä silmäni näkivät, mitä tunsin, mitä tein. Sanat tulevat suoraan sydämestä, mutta haluan myös jättää anonyymiseksi monta nimeä kunnioittaakseni ystäviäni.

Meillä oli kriisikokous päärakennuksessa Oslon räjähdyksien jälkeen. Tämän jälkeen oli oma kokous Oslon ja Akershusin AUF jäsenille. Kun kokoukset olivat ohi monet, monet ihmiset oli  päärakennuksessa ja sen ympäristössä. Me lohdutimme itsellemme, että onneksi olimme turvallisesti saarelle. Kukaan ei tiennyt, että helvetti olisi puhkeamassa myös täällä.

Seisoin pääkäytävällä kun paniikki puhkesi. Kuulin laukaukset. Näin hänet ampuvan. Kaikki alkoi juosta. Ensimmäinen ajatus oli: "Mitä helvettiä? Miksi poliisi ampuu meitä?" Juoksin pikkusaliin. Ihmiset juoksivat. Huusi. Olin peloissani. Pääsin johonkin huoneeseen rakennuksen takaosaan. Meitä oli monta siellä. Me makasimme lattialla kaikki yhdessä. Kuulimme useita laukauksia. Pelättiin enemmän. Itkin. En ymmärtänyt mitään. Näin parhaan ystäväni ikkunan läpi ja mietin, pitäisikö mennä ulos  ja hakea hänet meidän luokse. En kerennyt. Näin pelon hänen silmissä. Jäimme makaamaan huoneen lattialle muutamaksi minuutiksi. Päätimme, että emme päästä enään ketään sisään huoneeseen siltä varalta jos tappaja tulisi. Kuulimme useita laukauksia ja päätettiin hypätä ulos ikkunasta. Paniikki puhkesi keskuudessamme. Kaikki huoneessa ryntäsi ikkunalle ja yritti hypätä ulos. Olin viimeinen ja ajattelin: "Olen viimeinen joka hyppää ulos ikkunasta. Nyt Minä kuolen. Olen varma, mutta se saattaa olla ihan hyvä, koska sitten tiedän, että toiset ovat turvassa." Heitin laukkuni ulos ikkunasta. Yritin kiivetä alas, mutta menetin otteeni. Tipuin kovaa maahan vasemmalle kyljelleni. Poika auttoi minua ylös. Juoksimme metsään. Katselin ympärilleni. "Onko hän täällä? Ampuuko hän minua päin? Näkeekö hän minut?" Eräs tyttö oli murtanut nilkkansa. Toinen oli loukkaantunut vakavasti. Yritin auttaa heitä hieman ennen kuin menin rannalle. Olin piilossa tiiliseinän takana. Meitä oli monta. Rukoilin, rukoilin, rukoilin. Toivon, että Jumala näki minut. Soitin äidille ja sanoni, että ei ollut varmaa että tapaisimme uudelleen, mutta tekisin kaikkeni että selviäisin. Sanoin monta kertaa, että rakastan häntä. Kuulin pelkoa äidin äänessän. Hän itki. Se sattui. Lähetin tekstiviestin isälleni, kerroin, että rakastan häntä. Lähetin tekstiviestin toiselle henkilölle josta välitän todella todella paljon. Oltiin välillä yhteyksiä. Lähetin tekstiviestin parhaalle ystävälleni. Hän ei vastannut. Kuulimme useita laukauksia. Käpertyimme yhteen. Teimme kaikkemme että pysyisimme lämpimänä. Päässä pyöri niin paljon ajatuksia. Olin niin peloissani. Isäni soitti minulle. Itkin, sanoin että rakastan häntä. Hän sanoi olevansa tulossa veljeni kanssa ottamaan minua vastaan, kun olen päässyt mantereelle, tai että he tulisivat saarelle. Oli niin paljon tunteita. Niin paljon ajatuksia. Rukoilin niin paljon kuin pystyin. Kesti jonkin aikaa. Muut soittivat vanhemmilleen mutta alkoivat vähitellen lähettää teksitviestejä siinä pelossa, että tappaja kuulisi meidät. Ajattelin siskoani joka on ulkomailla. Miten kertoisin hänelle mitä täällä tapahtuu? Päivitin Twitterissä ja Facebookissa, että olen vielä elossa ja että olen "turvassa." Kirjoitin, että odotan poliisia. Ihmiset hyppäsi veteen, he alkoivat uimaan. Jäin makaamaan. Päätin, että jos murhaaja tulee, esitän kuollutta. En aikonut juosta tai yrittää uida. En voi kuvata pelkoa ja kaikkia ajatuksia mitä tunsin.

Mies tuli. Hän sanoi: "Olen poliisi." Jäin makaamaan. Jotkut huusivat takaisin, että hänen pitää todistaa se. En muista tarkalleen mitä hän sanoi, mutta tappaja alkoi ampua. Hän latasi ja ampui lisää. Hän ampui ympärilläni olevat. Jäin makaamaan. Ajattelin: "Nyt se on ohi. Hän on täällä. Hän riistää minulta hengen. Nyt Minä kuolen." Ihmiset itkivät. Kuulin kun muita ammuttiin. Toiset hyppäsi veteen. Makasin siinä. Matkapuhelin kädessä. Makasin toisen tytön jalkojen päällä ja kaksi muuta makasivat minun jalkojeni päällä. Tekstiviestejä tuli jatkuvasti. Matkapuhelin soi useita kertoja. Jäin edelleen makaamaan. Esitin kuollutta. Makasin siellä vähintään tunnin. Oli täysin hiljaista. Käänsin varovasti päätä että voisin nähdä onko ketään elossa. Näin ruumita. Näin verta. Pelkoa. Päätin nousta ylös. Olin maannut ruumiin päällä. Kaksi ruumista oli minun päälläni. Minulla oli suojelusenkeli.

En tiennyt, tulisiko hän takaisin. En uskaltanut katsoa ketkä kaikki olivat soittanut ja lähettänyt viestejä minulle. Kiirehdin alas rannalle. Riisuin paitani. Se oli iso paita. Ajattelin, että olisi vaikea uida se päällä. Pohdin pitäisikö minun ottaa matkapuhelin mukaan vai jättää se. Laitoin sen takataskuun ja hyppäsin veteen. Näin useita muita vedessä. He olivat uineet pitkälle. Huomasin että jotkut oli kerääntynyt kumiveneen ympärille tai jotain. Oli monia jotka keräsivät ihmisiä vedestä kun he uivat mantereelle päin. Uin, uin, ja uin kohti kumivenejuttua. Minä huusin. Itkin. Tuli kylmä. Ajattelin vaan että millon hukkuisin. Uimisesta tuli raskaampaa ja raskaampaa. Rukoilin. Jatkoin. Kädet väsyivät. Päätin uida selälläni ja käyttää ainostaan jalkoja uimiseen. Upposin. Aloin uimaan taas normaalisti. Vähän aikaa ajattelin, että he jotka olivat kokoontuneet kumiveneen ympärille alkoivat liikkua pois päin. Minä huusin. Rukoilin heitä odottamaan minua. Näin varmaan näkyjä. Uin ainakin muutamia satoja metrejä ennen kuin saavuin perille. Juttelimme vähän yhdessä. Kerrottiin ketä ollaan ja mistä ollaan kotoisin. Kun veneet ohitti meidät huusimme apua, mutta he ottivat kyytiin toiset jotka uivat pidemmällä. Mies tuli veneen kanssa luoksemme. Hän heitti meille useita pelastusliivejä. Sain käsiini yhden. Sai sen puettua päälleni. Pidin kiinni pienestä kumiveneestä kunnes sama mies tuli takaisin hakemaan meidät. Kaikki pääsi kyytiin. Hän alkoi ajamaan kohti rantaa. Hetken päästä pieneen veneeseen alkoi valumaan vettä. Tein kaikkeni jotta saisin mahdollisemman paljon vettä ulos. Käytin ämpäriä. Olin lopussa. Toinen tyttö veneessä auttoi. Pääsimme maihin. Saimme huopia. Kyyneleet purkautuivat. Itkin enemmän. Joku nainen halasi minua. Se tuntui niin hyvältä. Itkin kovaan ääneen. Oli pala kurkussa. Joku mies lainasi minulle puhelintaan. Soitin isälleni, "minä elän. Selviydyin. Nyt olen turvassa. " Lopetin puhelun. Itkin lisää. Jouduimme kävelemään pienen pätkän. Täysin tuntemattomat ihmiset ottivat meidät autoihinsa ja ajoi meidät Sundvollenin hotelliin. Juoksin sisään nähdäkseni onko paras ystäväni siellä. En nähnyt häntä missään. Näin toisen kaverini. Itkin äänekkäästi. Me halasimme toisiamme pitkään. Se tuntui niin hyvältä. Kävelin ympäriinsä etsimässä ystävääni. Sydämeni hakkasi. Itkin taas lisää. Olen ilmoittautunut poliisille, kävin läpi kaikki nimilistat. En tiennyt onko paras ystäväni elossa. Kävin läpi kaikki nimilistat uudelleen. En löytänyt hänen nimeään. Olin peloissani. Sain peiton. Riisuin märät sukat. Olin puolialasti. Sain takin. Yritin kerätä itseäni. Otin yhteyttä vanhempiini uudelleen. Isäni ja veljeni olivat matkalla hakemaan minua. Join kaakaota. Istuin alas. Ajattelin. Itkin. Näin lisää ystäviä. Halasin heitä. Itkin. Sain lainata tietokonetta. Päivitin Facebookkia ja Twitteriä jälleen, että olen turvassa. Olin hotellissa useita tunteja ennen kuin perheeni tuli. Etsin tuttuja. Juttelin papin kanssa. Kerroin kaiken mitä olin nähnyt. Se oli hyvä keskustelu. Punaisen Ristin mies katsoi kaikkia haavojani ja puhdisti ne. Aika kului. Olin joidenkin ystävieni kanssa. Kaikki puhuivat samasta asiasta. Miten me selvisimme. Mitä oli tapahtunut. Kysyin useilta olisivatko he nähneet parasta ystävääni. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Olin peloissani. Luulin että se oli minun vikani koska emme olleet onnistuneet pysymään yhdessä. Ystäväni sai avaimen hotellihuoneeseen. Istuimme siellä, katsoin uutiset. Oli vihaa, surua, niin paljon tunteita. Isäni soitti, he olivat tulleet. Otin hissin alas. Juoksin heidän luokseen. Halasin isoveljeäni ja isääni pitkään. Itkin. Veljeni itki myös. Se oli hyvä hetki. Näin pojan joka näytt parhaalta ystävältäni. Huusin hänen nimensä. Hän kääntyi ympäri. Se oli hän. Me halasimme toisiamme pitkään. Molemmat itki, kysyimme toisiltamme miten onnistuimme. Hetken kuluttua rekisteröin itseni poliisille ja ajelimme kotiin. Jotkut muut tuli kyydillämme. Paras ystäväni tuli meille kanssani. Hänen veljensä oli tullu luoksemme parhaan ystävänsä kanssa. Moni oli kokoutunut luoksemme. He eivät halunneet mennä kotiin ennen kuin he olivat nähneet, että olin kunnossa. Juttelimme vähän. Join lasin mehua. Söin jogurtin. Puhuin lisää äitini ja perheeni kanssa. Soitin ystävälleni. Se oli hyvä puhelu. Hän sanoi: "En ollut varma saanko ikinä tätä puhelua." Kyyneleet purkautuivat. Juttelimme vähän. Menin nukkumaan. Kello oli kolme. Äiti ei antanut minun nukkua yksin, joten nukuimme yhdessä.

On joitakin tunteja siitä kun kaikki tämä tapahtui. Olen yhä shokissa. En ole vielä ihan ymmärtänyt tätä kaikkea. Olen nähnyt ystäväni kuolleena. Monet ystäväni ovat kateissa. Olen iloinen, että osaan uida. Olen iloinen, että elän. Siitä, että Jumala vartioi minua. On niin paljon tunteita, niin monia ajatuksia. Ajattelen kaikkia uhreja ja niiden läheisiä. Kaikkia joita olen menettänyt. Sitä helvettiä joka saarella oli. Kesän kaunein satu muuttui Norjan pahimmaksi painajaiseksi.